Itselläni on kolme kouluikäistä lasta. Jokainen niin
erilainen ja ihanan ainulaatuinen. Myös tarve huolenpitoon ja tukeen on lapsillani
erilainen, aivan kuten muidenkin lasten kohdalla. Ei ole samasta puusta
veistetty meistä ketään.
Osa lapsista, suurin osa, pärjää vanhempien ja perheen
tuella läpi päiväkoti- ja koulumaailman, tarviten tueksi vain neuvolan tai
kouluterveydenhoitajien peruskäynnit- ja tarkastukset. Mutta entäs jos lapsella
on pulmia, mm käyttäytymisessä, oppimisessa, tunne-elämän hallinnassa? Avun
saaminen voi olla melkoisen työn takana. Tästä on äitinä omaa kokemusta, mutta
myös muiden vanhempien kertomana karuja kokemuksia. Avun saaminen on täysin
riippuvainen lapsen kanssa päivittäin töitä tekevien (hoitajat, opettajat) sekä
aktiivisten vanhempien varassa. Entä jos ongelmia ei huomata ”ajoissa”,
opettaja ei huomaa, vanhemmat ei huomaa, tai em eivät välitä tai osaa huomioida
ongelmia? Ongelmien huomaaminen, tiedostaminen, tunnistaminen sekä niihin
puuttuminen on ainoa keino ennaltaehkäisyyn. Lapset ja nuoret osaavat näistä
kertoa myös itse ja ovat hyvinkin aloitteellisia, jos heille siihen annetaan
mahdollisuus. Tarvitaan aikaa, turvallinen ihminen sekä keinot puuttua
tilanteisiin mahdollisimman ajoissa.
No, mikä on tilanne esim koulumaailmassa? Yksi
terveydenhoitaja käy koululla muutamana päivänä viikossa, resurssit myös
kuraattorien ja koulupsykologien suhteen surkeat. Yhden terveydenhoitajan vastuulla
saattaa olla satoja lapsia ja nuoria. Ja ei, tämä ei kerro yksittäisen
työntekijän ammattitaidosta ja tehokkuudesta mitään, päinvastoin todistaa sen,
ettei ammattitaitoisella joukolla ole riittävästi resursseja hoitaa lapsia ja
nuoria. Omien lasteni kouluilla terveydenhoitajat tekevät aivan huippua,
ammattitaitoista työtä. He hoitavat satoja terveystarkastuksia siinä samalla,
kun pitäisi aikaa riittää myös lasten ja nuorten joka päiväiseen kohtaamiseen
ilman ajanvarauksia. Koulussakin sattuu ja tapahtuu onnettomuuksia, joten
terveydenhoitaja olisi silloinkin oikea ihminen oikeassa paikassa. Opettajan
tehtävä on opettaa ja kasvattaa, mutta onko opettajan tehtävä hoitaa kaikki
lapsen terveyteenkin liittyvät asiat? Mielestäni ei.
Terveydenhoitaminen on muutakin kuin fyysisten oireiden tai
sairauksien poissulkua ja hoitamista. Lapsilla ja nuorilla pitäisi olla
päivittäin mahdollisuus tavata terveydenhoitaja, jos siihen on tarvetta. Kyse
on siis riittämättömistä resursseista. Tuttu, turvallinen terveydenhoitaja, voi
olla se henkilö ja usein onkin se henkilö, jota voi lähestyä, kun on murheita,
kaveripulmia tai muita ongelmia. Terveydenhoitaja on se henkilö, jolla on
pätevyyttä arvioida jatkosuunnitelmia fyysisen, psyykkisen sekä sosiaalisen
terveyden ylläpitämiseksi. Aivan kuten, työssäkäyville aikuisille on järjestytty päivittäinen työterveyshuolto. Mielestäni riittävien resurssien turvaaminen koulu-
ja opiskelijaterveydenhuoltoon (lue Suomeksi: lisää työntekijöitä,
terveydenhoitajia, opoja, kuraattoreita, psykologeja) on poliittinen päätös.
Lasten suojelun ja lasten- ja nuorten laitoshoidon lisääntyminen kertoo karua
kieltään siitä, että ennaltaehkäisevä työ, ajoissa puuttuminen, on liian
vähäistä, resurssit on ajettu alas. Perheissä on yhä enemmän ongelmia, liian
isoja ongelmia, jotta niitä yksikseen pystyisi selvittämään. Kun apua tarjotaan
ajoissa, lapsen ja nuoren itsensä tai perheen pyytämänä, hoitajan tai opettajan
toimesta, terveydenhoitajan toimesta, pitää siihen olla resursseja. Siihen
pitää puuttua viimeistään silloin, eikä valitella resurssien puuttumista. Jokainen
huomiotta jättäminen, asian hoitamatta jättäminen, asian viivästyminen
pitkittää hoitoon tai terapiaan pääsyä, johtaa kurjimmassa tapauksessa pitkään
sairaalahoitojaksoon. Miksi? Kun kukaan ei aiemmin kuunnellut ja asialle ei
ennaltaehkäisevästi tehty mitään.
Väitän, että yksikin kohtaminen osaavan aikuisen ihmisen kanssa voi pelastaa lapsen tai nuoren joutumasta suureen, surulliseen kierteeseen, jopa laitoshoitoon. Se, että lasta tai nuorta kuunnellaan, puututaan, tartutaan murheisiin ja ongelmiin ajoissa on parasta ennaltaehkäisyä!
